Tarina Iiris-poronsarvikorusta

Aurinko on juuri noussut hieman taivaanrannan yläpuolelle värjäten maiseman
heleän säihkyvällä värillään. On tammikuun loppu ja päivä on jo pidentynyt
monta kukon askelta pimeimmästä ajasta. Kirpeä pakkanen saa poskipäät
kipristelemään, mutta veri vetää ulos. Pakkaslumi on kertynyt höttöisiksi
kinoksiksi ympärilleni, kun suuntaan kohti talvisen harmaanvalkoista metsää.
Onneksi moottorikelkkailijat ovat jättäneet jälkiään, koska jopa lumikengillä
uppoaisin haaroja myöten tähän valkoiseen pumpuliin.

On aivan hiljaista. Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan sitä ja tuntuu, kuin
korvissani alkaisi pauhata! Miten hiljaisuus voikin saada aikaan niin kovaa
ääntä sisäisesti?

Pian hiljaisuuden rikkoo jokin suhiseva ääni ja katsahdan ylös. Korppi lentää sulavasti yltäni. Sen musta höyhenpeite luo hienon kontrastin helmiäishohtoisen vaaleuden keskelle. Kylmyys alkaa hiipiä varpaisiini, joten jatkan matkaa. Kenkieni alla narskuva lumi saa aikaan äänen, jota muistelen joskus kesäisin. Niinä hetkinä, kun kuuntelen aaltojen rauhoittavaa liplatusta ja tunnen, kuinka auringon lämpö hyväilee kasvojani. Silloin matkaan salaa mielessäni talven raikkauteen. Joskus kesä on pohjolan tytölle liian tunkkainen ja runsas.

Edessäni avartuu suo, jolta olen muutama kuukausi sitten poiminut syksyn viimeiset karpalot. Nyt näkymä on aivan erilainen, en tunnistaisi sitä samaksi muuten, mutta vanha tuttu merkkipaalu seisoo vakaana paikallaan. Kauniisti harmaantunut kelohonka on paljon vanhempi kuin minä ja sen luona olen monesti käynyt kuuntelemassa tarinoita entisajan elämästä. Tällä kertaa en kuitenkaan pääse silittelemään sen sileäksi muuttunutta pintaa. Täytyy odotella, että kevät etenee ja viimeistään hankikanto saa askeleeni viemään kohti tuttua puuta.

Mutta joku liikkuu lähellä merkkipuutani. En meinaa ensin huomata sitä sen täydellisen suojavärin sulautuessa niin hienosti maastoon. Rauhallisesti pompahdellen tuo valkoinen eläin tutkii ympäristöään. Metsäjänis on uskaltautunut ulos pesän lämmöstä. Hetken hypeltyään se huomaa minut seisomassa suon toisella laidalla. Liike pysähtyy. Katseet kohtaavat. Tuijotamme toisiamme silmästä silmään – tutkivasti. Jänis toteaa minut harmittomaksi. Ehkä hän huomasi raskaat kenkäni ja totesi, että tuo ei ainakaan kovin nopeasti lumipumpulin päällä pääse kulkemaan. Hän jatkaa rauhallista ruoanetsintäänsä minusta välittämättä.

Ja niin minäkin jatkan omaa kulkuani kohti kodin lämpöä. Jäniksen kaunis katse jäi kuitenkin mieleeni. Katse kertoo paljon ja sen perusteella voi heti nähdä, jos eläin – tai ihminen – on pelokas, iloinen, ystävällinen, vekkuli tai mitä tahansa. Tapaamani jänis ei tuntenut pelkoa, olin tarpeeksi kaukana hänestä ja ehkä hän on aiemminkin tarkkaillut minua jostain suojaisasta kolosta. Olen hänelle jo tuttu, vaikka itse en ole häntä aiemmin nähnyt.  

Tuosta katseesta syntyi seuraavana päivänä verstaalla Iiris-koru. Silmässä iiris on värikalvo, mutta meidän poronsarvesta hiottu Iiris-koru on yleensä luonnonvalkoinen tai harmaan eri sävyissä säkenöivä. Iiriksessä sarven pinta hiotaan erityisen kiiltäväksi, joten se kiiltelee kauniisti valon osuessa siihen.

Iiriskoru löytyy verkkokaupasta luoniva.fi

Tammikuu on paksujen toppavaatteiden ja kaulahuivien aikaa, jolloin isommat ja roikkuvammat korut ovat monesti hieman hankalia. Pieni ja siro nappikorvakoru on monesti parempi ja helpompi valinta talven tuiskuihin.